Ajelimme joulun alla raitiovaunulla Roomassa – johonkin vaan. Kävelimmme muutaman korttelin ja tulimme arkkitehtonisesti modernin kirkon luo. 
Astuimme sisälle avaraan saliin. Yhdestä nurkasta kuului miesten keskustelua ja rakentamisen ääniä. Menimme katsomaan, mitä oli tekeillä. 
Verhot peittivät rakenteita. Ymmärsimme, että kirkkoon oltiin rakentamassa seimiasetelmaa, joka oli noin kolme metriä korkea ja neljä leveä. Syvyyttä siinä oli pari metriä. 
Valmiiseen rakennelmaan piti mahtua seimeen kuuluvia hahmoja, noin metrin korkuisia isoja nukkeja.

Lähdimme kirkosta ja jätimme miehet jatkamaan puuhiaan. Olikohan heillä tarkoitus rakentaa seimi napolilaisen mallin mukaan? Ehkä.

Siihen kuuluisi monenlaista vilskettä. Niin paljon touhua ja arkista elämää, että siellä tuskin huomattiin, mitä oli tapahtumassa tallin puolella. Salin puolella pöydät notkuivat ruokaa ja juomaa. Nälkä oli usein vieraana, mutta nyt haluttiin kerrankin yltäkylläisyyttä. 
”Olispa joulu, että sais yölläkin syödä”, kuuluu sanonta. Juuri syöminen korostuu meilläkin jouluna. Seimiasetelmassa eläinten ruokakaukalo on keskeisellä paikalla. Siihen Jeesus-lapsikin pannaan makaamaan. Vertauskuvallisesti hän on nälkäisen maailman hengellinen ravinto.

Myos meillä on vaarana liukua joulun vietossa sivuraiteille: 

Me käymme joulun viettohon, taas kuusin kynttilöin. 
Puun vihreen oksat kiedomme, me hopein kultavöin. 
Vaan muistammeko lapsen sen, mi taivaisen tuo kirkkauden.

Mauno Isola, sanat
 

Napolilaisen seimen henki sopii hyvin aikaamme. Kiire ja arjen huolet meinaavat hukuttaa alleen joulun varsinaisen ytimen: Jeesuksen syntymän. 
Napolilaisessa seimessä pyykkärin katse on suunnattu pyykkiin eikä siihen, mitä hänen selkänsä takana tallissa tapahtuu.
Toki työnteko on tärkeää luterilaisittain ajateltuna. Arkityöllä, kutsumuksella, palvelemme lähimmäisiämme ja toteutamme Jumalan meille antamaa tehtävää. Arki onkin varsinainen lähimmäisen rakkauden toteuttamiskenttä.

Seimi-asetelmassa Joosef seisoo sivummalla. Neitsyt Maria katsoo kaukalossa olkien päällä lepäävää lasta. Aasi, härkä ja kedolta tulleet paimenet lampaineen ovat liittyneet ihmettelijöiden joukkoon.
Napolilaiseen seimeen kuuluu aina ”ihmettelijä”, joka on työn touhussa nostanut kätensä ylös kiitokseen. Valoa säteilevää lasta katsoessaan hän liittyy enkelkuoron lauluun. 

Kunnia Jumalalle 
korkeuksissa ja 
maan päällä rauha.

Luukas 2:14

Joulun tapahtumat ovat pohjimmiltaan salaisuus, joka koskettaa.  

Hannu Kuusniemi, teksti
Elisa Karhula, kuvat

Napolilaisen seimen sanoma – Kristus syntyi ihmiseksi keskelle inhimillästä elämää

Jo muinoin roomalaiset tekivät San Gregorio Armeno -kadulla Napolin historiallisessa keskustassa patsaita, jumalhahmoja. 
Paikka on nykyään kansainvälisesti tunnettu ja kuuluisa nimenomaan seimistä ja niiden tekijöistä. Siellä käsityöläiset tekevät ja myyvät pieniä hahmoja ja erilaisia tavaroita, joita hyvin yksityiskohtaisesti rakennettuun napolilaiseen seimiasetelmaan kuuluu.

Napolilaiseen seimeen voi olla koottuna kokonainen kylä ja sen ihmiset kaikkine arkisine askareineen. Yleensä napolilaiset seimet ovat hyvin suuria ja runsaita – niissä on paljon väkeä ja tavaraa. 
Vilinän keskeltä löytyy aina Jeesus, useimmissa napolilaisissa seimiasetelmissa on mukana koko Pyhä perhe. 
Symbolisesti kaikki seimen hahmot ovat tärkeitä, kukaan heistä ei ole mukana sattumalta. 
Joukossa voi olla nukkuva hahmo, joka ei herää, vaikka Jeesus syntyy. Voi miettiä, mitä se kertoo meistä ihmisistä.

Seimien teologiset painotukset voivat poiketa toisistaan. Napolilaisen seimen ja sen rakennusten kuuluu olla hiukan ränsistyneitä, ehkä jopa hieman satumaisia, sillä siinä ihmiset sijoitetaan menneeseen aikaan. Toki seimeen voidaan laittaa myös nykypäivän julkisuuden henkilöitä. 

Suomessa seimeen voitaisiin laittaa vaikka presidentti Alexander Stubb tai jalkapalloilija Teemu Pukki.

Napolilaisella seimellä on kaksi pääsanomaa. Kristus syntyy ihmiseksi arkisen aherruksen ja inhimillisen elämän keskelle. Toinen sanoma on se, että me ihmiset olemme niin keskittyneitä omaan elämäämme, ettemme edes huomaa Kristus-lapsen syntymää, vaan se menee meiltä ohi.

Antti Lapinoja, teksti
Elisa Karhula, kuvat