Maallikkokristittyjen puheita

Paula Kalliokoski

Paula Kalliokosken puhe itsenäisyyspäivänä 6.12.2013 Halsuan seurakuntakodilla

Arvoisa itsenäisyyspäivän juhlaväki

 

Joulukuun 6. päivä on isänmaallinen juhlapäivä. Tänään kokoonnutaan jumalanpalveluksiin ja itsenäisyysjuhliin kautta Suomen. Niin mekin juhlimme kotoisasti täällä Halsualla. Vapaus ja itsenäisyys on Jumalan meille antama kallisarvoinen lahja. Isänmaamme juurena on usko Jumalaan ja  rakkaus lähimmäiseen. Me tiedämme, että Suomi on hyvä maa asua ja elää, mutta aina emme muista, miten hyvä.

Me sodanjälkeen syntyneet tiedämme isien ja äitien, miesten ja naisten kertomuksista sen, mihin kaikkeen te sodassa ja kotirintamalla olleet jouduitte. Meitä ja teitä ei ole tarpeen muistuttaa joka päivä näistä asioista. Mutta meillä ei ole oikeutta unohtaa sitä hintaa, mikä maamme vapaudesta ja itsenäisyydestä on maksettu. Tänään on helppoa kiittää teitä, jotka sotavuosina olitte turvaamassa Suomen itsenäisyyden säilymistä ja jotka olette vielä elossa. Mielemme täyttää kiitollisuus ja kunnioitus teitä kohtaan, jotka olette tuon ajan kokeneet.

Minun isäni Leo Pietari Myllymäki, oli sotaveteraani ja sotainvalidi, mutta sodasta hän puhui harvoin, jos koskaan. Ainakaan meille lapsille. Isäni oli sotamies ja tehtävä konepistoolimies ja hän oli sodassa 5 vuotta. Taistelupaikat Uhtuan suunnalla. Hän haavoittui kaksi kertaa. 10.8.1941 Uhtualla olkapäähän ja 28.6.1944 Antreassa keuhkoihin ja käsivarteen, kranaatinsirpaleista. Näitä sirpaleita hän kantoi kehossaan koko elämänsä. Sirpaleet eivät haitanneet elämää niin paljon kuin luulisi. Muutaman kerran käsivarressa niitä lähti liikkeelle ja ne poistettiin leikkauksella. Muuten hän sai elää suhteellisen terveenä koko elämänsä. Sota loppui ja oli jatkettava elämää eteenpäin.

 

Koti uskonto ja isänmaa olivat isälleni tärkeimmät asiat. Äitini ja isäni menivät naimisiin 1945 ja alkoi normaali elämä. Lapsia syntyi 5 ja työtä oli paljon. Isäni oli ahkera mies ja rakasti elämää ja työtä. Hän jäi kotitilalle maanviljelijäksi. Isä ja äiti opettivat meidät lapset myös työntekoon. Mutta sitten isä jäi leskeksi ja 5. lapsen yksinhuoltajaksi 42 -vuotiaana. Vanhin lapsista oli 16 nuorin 8 -vuotias.  Siitä alkoi isän uusi taistelu, mutta ei hän sitä itse varmaan taisteluna ajatellut. En muista isäni koskaan valittaneen kohtaloaan. Kun äitini kuoli, olin itse 13-vuotias. Silloin yhdessä isän kanssa itkiessämme, hän sanoi taas: Tästä on vain jatkettava elämää eteenpäin. Isäni oli luonteeltaan rauhallinen, hiljainen kuuntelija. Mutta kun oli kyse talkootyöstä, siihen hän osallistui mielellään. Isäni oli minulle tärkeä ihminen. Olen ollut kauan ISÄN tyttö.

 

Myös urheilu oli aina tärkeää, olihan hän itsekin harrastanut yleisurheilua. Kiekonheitosta on muistona mitaleitakin. Urheiluharrastusta ovat jatkaneet lapset ja lastenlapset. Isäni eli koko elämänsä samassa pihapiirissä tutussa kotikylässä Köyhäjoella ja oli leskenä 41 vuotta. Hän kuoli 10 vuotta sitten ja jätti meille elämällään valoisan muiston.

 

Toinen ihminen, jota suuresti kunnioitan, on anoppini Linda Maria Kalliokoski. Koti uskonto ja isänmaa ovat mummulle tärkeimmät asiat. Hän on syntynyt Sallassa 30.6.1921 ja on tullut evakkona Halsualle. Hän avioitui Salomo Kalliokosken kanssa 1945. Yhdessä he muuttivat pienen Reijo-poikansa kanssa Sallaan ja aikoivat asettua mummun kotitilalle. Sallassa syntyi Kullervo, mieheni. Suunnitelmat muuttuivat ja perhe muutti kuitenkin takaisin Halsualle 1947. Minun onnekseni!

 

Linda-mummu asuu yksin omassa kodissaan Majasaarella 92-vuotiaana. Hän on pirteä pieni nainen, joka haluaa olla itsenäinen niin kauan, kuin mahdollista.  Me annamme hänen itse päättää. Hän hoitaa omat kauppa-asiansa ja tekee ruokansa itse. Saa päättää, mitä tänään syötäisiin. Olemme lähellä, jos apua tarvitaan. Joka aamu katsomme näkyvätkö valot hänen kotinsa ikkunasta. Kesällä seuraamme nousevatko rullaverhot ylös. Toki päivittäin myös joku käy viemässä Keski-Pohjanmaa-lehden, mummu seuraa tarkasti päivän tapahtumia. Urheilu on myös mummulle tärkeää, sitä hän seuraa televisiosta. Samoin uutiset ja poliisisarjat. Kun käymme mummun kanssa Keskussairaalassa, on tärkeää sen jälkeen mennä syömään ja shoppailemaan. Niin kauan kun ihminen säilyttää innostuksensa jokapäiväiseen elämään, hän pysyy elämässä kiinni. Niin kauan, kun hän saa itse päättää omista asioistaan, hän tuntee olevansa vapaa. Ja jos et itse päätä asioistasi, joku muu päättää. Aina. Hän on ollut leskenä 32 vuotta ja asunut sen ajan yksin. Yksinäisyyttä hän ei kuitenkaan valita. Hän on harvinaisen tyytyväinen vanhus.

 

Koti uskonto ja isänmaa ovat minulle tärkeimmät asiat. Meillä kaikilla on oma elämäntehtävämme. Uskon, että Jumala on antanut minulle omani. Perhe, lapset lastenlapset miniät ja vävy, ovat minulle kaikki kaikessa. Monesti luullaan, että äidin tehtävät loppuvat, kun lapset muuttavat pois kotoa. Tehtävät eivät lopu, ne vain muuttuvat. En voi elää heidän elämäänsä. En voi ajatella heidän ajatuksiaan. En voi tehdä päätöksiä heidän puolestaan. Mutta voin olla rukoileva äiti ja rukoileva ihminen.

 

Meillä kaikilla on mahdollisuus oppia rukoilemaan. Näitä rukoilevia ihmisiä tarvitaan, kun me päätöksenteossa joudumme suurten asioiden eteen. Kunnassa pitäisi päättää kuntaliitosasioista ja seurakunnassa seurakuntayhtymistä. Kukaan meistä ei voi tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ennustuksia voidaan tehdä, mutta se on vaikeaa. Nyt tarvittaisiin samanlaista yhteenkuuluvaisuuden henkeä, mitä Suomessa oli sodan aikana ja sodan jälkeen. Ihmisten asioiden kohtaaminen on meidän kaikkien tehtävä ja elämän tarkoitus. Että elämässä olisi muutakin kuin yritys viihtyä ja rikastua. Kun me säilytämme päätöksenteossa Jumalan meille antaman uskon, uskallamme elää tätä päivää ja tehdä päätöksiä. Usko antaa meille täydellisen vapauden ja rohkeuden ja voimme olla liikaa murehtimatta tulevaisuutta. Voimme jättää lapsillemme ja tuleville sukupolville merkin siitä, että olemme eläneet. Olkoon se rakkaus!  Rakkaus kotipitäjään ja sen ihmisiin. Olkoon se rohkeus!  Rohkeus puolustaa oman kunnan ja oman seurakunnan olemassaoloa. Rohkeus puolustaa jokaisen ihmisen mahdollisuutta asua ja elää siellä, mihin hän on kotinsa rakentanut. Olkoon se rukous! Niin, että lapsemme jonakin päivänä voisivat sanoa, niin kuin me tänään sanomme: äidin ja isän rukous kantoi.

 

Siunattua itsenäisyyspäivää teille kaikille!